Joulun ajasta ollaan selvitty ja uutta kevättä kohti
luistellaan kovaa vauhtia.
Päässäni soi Leevi and the Leavingsin ”Amalia”- kappale,
jossa lauletaan ”kahvipöydässä sama homeinen pullakranssi, josta homeen pois
voi raaputtaa. Särky hellittää, tai sen unohtaa kun tanssii. Ja muistoihinsa
nukahtaa.” Nämä sanat kuvaavat aika hyvin ilmapiiriämme meidän huushollissa.
Nyt olen kuitenkin saanut taas langoista kiinni ja viime viikko oli erittäin
virkistävä, sillä kävin joka päivä luistelukentällä meidän pikkuisen kanssa.
Valkoparta vanhapukki toi hänelle uudet söpöt kaunoluistimet sekä kypärän
lahjaksi. Lähdimme niitä testaamaan viime maanantaina ja sille tielle jäätiin!
Sukset testattiin viimevuonna joka päättyi hirveään
raivokohtaukseen eikä niitä silmäilty sen jälkeen kertakaan viime talvena. Tänä
talvena hommaan ei tullut poikkeusta, paitsi siltä osin, että ääni oli kehittynyt
kirkuvammaksi ja sukset lensivät kaaressa, toinen kuusen latvaan ja toinen
naapurin perunamaalle.
Odotukseni ei siis ollut kovinkaan korkealla
saavuttuamme luistinradalle.
Tässä hommassa kävi kuitenkin toisin: hapuillen mutta lähes
kaatumatta eteenpäin mentiin, maanantaina ja tiistaina puolitoistatuntia,
keskiviikkona ja torstaina kolme tuntia. Melko lady, tuleva Kiira Karppi.
Asiahan on niin, että itse olen lapsena harrastanut paljon
luistelua ja jäälle piti päästä päivittäin. Yläasteen tienoilla luisteluinto
hiipui täysin ja hautasin hokkarini. Tuli vähän ”muita juttuja” eli siis
keskityin tietenkin tuntikaupalla läksyjen tekoon ja paneuduin päivittäin
maantiedon maailmankarttaan sekä planktonien elämäntapoihin ja niiden
filosofisiin arvoihin. Toki harjoittelin myös äidinkielen kieliopin asioita:
akkutiivi, geneettinen tiimi, essi, transvestiitti, iinessiipi, ela, illat,
adessiivi, abragadabra, alla tiivi ja mitä näitä nyt oli. Mutta siis kuitenkin,
keskityin ”olennaiseen”.
Monena hyvänä vuotena olen miettinyt tekeväni comebackin
jääkuningattareksi, mutta syystä ja toisesta se on jäänyt. Ja itsesuojeluvaisto
on ollut korkealla. Nyt torstaina päätin voittaa palkoni ja katsoa jäätävällä
katseella (keu keu…) jäätä silmiin ja nousta kaunareille. Sain ystävältä Susanit
lainaksi ja vedin ne kinttuuni. Näin jo sieluni silmin miten kierin jääkentän
rinnettä alas kuin tomaattisilakka sulhasen valkoisella kauluspaidalla mutta
hei ei! En kaatunut, en taittanut nilkkojani, en kierinyt rinnettä alas, ei
tullut hätäpissaakaan housuun. Olin kyllä varmasti erittäin huvittava näky: lyllerö
sotkottamassa eteenpäin etanan vauhtia pisin jääkenttää. Se oli ihan hirveetä!
Sinnikkäästi
kuitenkin hiivein luistimillani eteenpäin maali tukenani. . . Positiivisesti
yllätyin kunneivat heittäneet minua tomaateilla. Muutaman minuutin jäällä
sirklasin ja sitten menin jo vaihtamaan turvalliset toppasaappaat jalkaani.
Pahin tässä oli hetki kun piti horjua kopille ilman tukea! Huh! Tyyliini kuuluu olla usein nokka ruvella, mutta tällä kertaa selvisin ehjänä!
Kyllä se muutaman saunaolusen viikonloppuna vaati, mutta
ensi viikolla jos jää on kunnossa aion toistaa saman vielä, niin kauan kuin
mahdollista ja niin kauan kunnes taas löydän vanhat taitoni kylkiluiden
välistä!
Kohti uutta viikkoa ja uusia haasteita, terveisin
Pyhä Sylvi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos jo etukäteen kommentistasi :)