Tänään joulukalenterissa tutkitaan rakkaimpien joululaulujemme, Varpunen jouluaamuna, sekä Sylvian joululaulua hieman pintaa syvemmältä.
Molemmat lauluthan ovat peruja Zacharias Topeliuksen runoista ja haikeutta niistä ei puutu! Aiheet jotka lauluissa esiintyvät ovat raskaita, mutta jotenkin ne ovat kiistatta suomalaisten tärkeimpiä ja rakkaimpia joululauluja: ne vain sopivat suomalaiseen luonteeseen ja mielen syövereihin.
Käytin tässä postauksessa eri tietolähteitä internetistä ja sain huomata, että laulun sanojen merkityksien tulkinnassa ollaan montaa eri mieltä. Nythän on paha mennä haastattelemaan itse mestaria kyseisistä teksteistä joten Sakke, anna anteeksi, nämä ovat vain eri ihmisten mietteitä tekstiesi tarkoitusperistä!
Postauksessa esiintyvät valokuvat vanhoista postikorteista eivät ole itseni ottamia vaan lainattuja.
Taustan värin kanssa oli "hieman" tahimista, mutta sain sen nyt jotenkuten niin, että tekstin pystyy lukemaan :D
VARPUNEN JOULUAAMUNA
Varpunen jouluaamuna
Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Pienen pirtin portailla oli tyttökulta:
– Tule, varpu, riemulla, ota siemen multa!
Joulu on, koditon varpuseni onneton,
tule tänne riemulla, ota siemen multa!
Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta:
– Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.
Palkita Jumala tahtoo kerran sinua.
kiitollisna siemenen otan kyllä sulta!
– En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.
Zachris Topelius kirjoitti alkuperäisen ruotsinkielisen runon Sparven om julmorgonen vuonna 1859. Se julkaistiin samana vuonna, mutta ilmestyi suomeksi vasta 1874 Karl Adolf Hougbergin kääntämänä.
Runossa pieni tyttö ruokkii kiitollista varpusta, jonka todellinen identiteetti paljastuu viimeisessä säkeistössä: lintu onkin tytön varhain menehtynyt, nyt enkeliksi muuttunut veli.
Laulusta on monesti laulettu vain kolme ensimmäistä säkeistöä. Ehkäpä viimeiset säkeet on koettu niin surullisiksi, etteivät ne sovi iloiseen joulunviettoon.
Lapsikuolleisuus oli Topeliuksen aikaan korkea. Kirjailija menetti kaksi omaa poikaansa näiden ollessa vasta vauvaiässä. Lisäksi yksi tytöistä syntyi kuolleena, ja myöhemmin vielä toinen tytär menehtyi sairauteen alle kolmevuotiaana. Tapaukset jättivät jälkensä myös Topeliuksen tuotantoon.
Yksivuotiaana menehtyneen Rafaelin lyhyestä elämästä kertoo vuonna 1867 julkaistu satu Om den sommar, som aldrig kom (Kesästä, joka ei koskaan tullut). Siinä tämän haudalle ilmestyy hemppo laulamaan lohduttavaa sanomaansa kuolemanjälkeisestä paratiisista. Neuvonen toteaa sadun idean esiintyvän tiivistettynä jo Varpunen jouluaamuna -runossa, joka syntyi vuosi Rafaelin kuoleman jälkeen.
Luontotoimittajana tunnettu Neuvonen kiinnittää huomiota myös Topeliuksen luonnonrakkauteen. Kirjailija perusti lasten luonnonsuojeluyhdistyksiä, ja lintuja esiintyy monissa hänen runoissaan, kuten kuuluisassa Sylvian joululaulussa.
Varpunen ei ole valikoitunut joulurunon linnuksi sattumalta. Se on ollut väheksytty ja jopa vainottu eläin, jonka epäsuosiota kuvaavat myös liikanimet "rottiainen" ja "paskahottinen".
Kirjallisuudessa ja runoudessa harmaanruskea varpunen oli jo Topeliuksen päiviin tultaessa vakiintunut vähäosaisuuden vertauskuvaksi. Hänen alkutekstissään siemen pikkulinnulle on samalla armopala köyhälle, ja aulista antajaa katselee Jumala suopein silmin: "Gud skall än löna den, som är här de armas vän."
Varpunen jouluaamuna -runo on levytetty lukuisina tulkintoina. Varhaisimman suomenkielisen levytyksen Otto Kotilaisen säveltämästä laulusta teki Elli Suokas New Yorkissa vuonna 1917.
Runon pohjalle on sävelletty useita sävelmiä. Tunnetuin niistä lienee Otto Kotilaisen säveltämä samanniminen joululaulu, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1913 Joulupukki-lehdessä.
Sovituksia laulusta ovat levyttäneet muun muassa Mauno Kuusisto, Sulo Saarits, Tapani Kansa, Hector, Marco Hietala, Vesa-Matti Loiri, Viikate & Timo Rautiainen, Pepe Willberg, Tarja Turunen, Matti ja Teppo, Richard Järnefelt, lauluyhtye Rajaton, Johanna Kurkela, Suvi Teräsniska, Club for Five sekä Jarkko Ahola.
SYLVIAN JOULULAULU
Sylvian joululaulu
suom. Martti Korpilahti
Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan, joulu joutui jo rintoihinkin.
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan jo pirtteihin pienoisihin.
Mutt’ ylhäällä orressa vielä on vain se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi murheita muistaa ken vois laulajan.
Miss’ sypressit tuoksuu nyt talvellakin, istun oksalla uljaimman puun.
Miss’ siintääpi veet, viini on vaahtovin ja sää aina kuin toukokuun.
Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään, ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään,
ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi, sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!
Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkesi tuo, sa siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa, on armain ja kallein mull’ ain Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian ja soi aina lauluista sointuisimman.
Zacharias Topeliuksen runo "Sylvias hälsning från Sicilien" kertoo häkkiin suljetun linnun kaipauksesta Pohjolaan.
Kansallisrunoilijamme kirjoitti runon Suomessa, mutta etelään ja linnun vankeuteen liittyvän symboliikan on arveltu liittyvän miehen elämänvaiheisiin ja Suomen alistettuun asemaan.
Runo on päivätty jouluaatolle 1853. Tuon vuosikymmenen alku oli Topeliukselle raskas, sillä hänen poikansa Michael menehtyi vuonna 1850 vain kahden vuoden ikäisenä.
Sylvian joululauluun liittyykin vahvasti pienen linnun ahdistus, joka kuitenkin laulun kolmannessa säkeistössä vapautetaan rakkautena isänmaahan: "Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo sinne Suomeeni kaukaisehen!".
Häkki-vertauksen on ajateltu kuvailevan myös Suomen asemaa Venäjän autonomisena mutta alistettuna osana.
Laulun sanojen tulkinta on nationalistisessa liioittelussa etääntynyt sittemmin Zacharias Topeliuksen omista tuntemuksista ja runon omasta rakenteesta jopa vastakohdakseen. Jopa wikipedia esittelee joululaulua täysin erheellisesti ikään kuin siinä Suomi olisi itsenäisyytensä puolesta sirkuttava lintu ja Venäjä olisi vanginnut Suomen häkkiin: ”Laulussa mainitaan "häkki mi sulkee mun sirkuttajain". Laulussa se viitannee Suomen tuolloisiin itsenäisyyspyrkimyksiin, Suomea verrataan sirkuttajaan ja Venäjää häkkiin.”
Venäjään vihamielisesti asennoituvan tulkinnan ongelmat ovat vakavat. Sellainen tulkinta tekee väkivaltaa Sylvian joululaulun sanoitukselle, jonka mukaan
(1) sirkuttajan on itse asiassa hyvä olla rakkaassa Pohjolassa.
(2) Sylvian joululaulun mustapääkertun (Sylvia atricapilla) haikea ikävä kertoo pikemmin runoilijan oman perheen ikävästä kuin suomalaisten Venäjä-vihasta, jota Topelius ei ainakaan itse kokenut.
(3) Tulkitsijoiden selitykset ovat varsin kaukaa haettuja, kun Sylvia nähdään autonomisen Suomen vapauden kaipuuksi Venäjän valtaa vastaan, sillä Topeliuksen Sylvia ilmentää lähinnä kaipuuta suomalaiseen jalouteen ja vaatimattomuuteen. Topeliuksen lähtökohtana ei ole Venäjä-kritiikki, vaan yksinkertaisen joulun kauneus.
(4) Ja ennen kaikkea Topelius ilmoittaa uskollisuutta keisarille: rakkaus Suomea kohtaan ei ollut keisaria vastaan, vaan keisarin puolesta!
Runon tulkitseminen venäläiskriittisyydeksi on erikoista, koska Topelius oli mitä uskollisin keisari Nikolai 1:n puolestapuhuja, kannatti lojaalisuutta Venäjää kohtaan. Sirkuttaja ei koe myöskään oloaan ahdistetuksi Suomenmaassa, Suomen suuriruhtinaskunnassa, jollainen Suomi oli vuonna 1853 Topeliuksen sanoittaessa joulurunon. Sitä vastoin kaukainen Etna ja koko Sisilian maa kauneudestaan huolimatta eivät tavoita sitä kirkkautta, kun tähti loistaa Suomen yllä. Sirkuttaja laulaa jopa runon alussa, että ”nyt on joulu minun rakkaimmassa Pohjolassa” (Och nu är det jul i min älskade Nord).
Sylvian joululaulu on yksi rakastetuimpia joululauluja. Se valittiin Yleisradion äänestyksissä 1960-luvulla ja uudestaan vuonna 2002 kaikkein kauneimmaksi joululauluksi.
Sylvian joululaulun vaikuttavan melodian sävelsi Karl Collan vuonna 1855.
